Joulutarina onnellisella lopulla

Ja kuten kaikki hyvät tarinat, niin tämänkin tarinan lopussa sankari saa tytön itselleen... Pskat se mitään saa :)

Mutta itse tarinaan joka tapahtuu suomalaisessa maisemassa, Rauma on se kaupunki jossa tämä vapahtaja syntyy. Sillä tosiaan kävi niin että vuonna 1973 syntyi tähän maailmaan poikalapsi joka todellakin oli erikoinen. Tämä poika joka kasteessa sai nimekseen Keppo oli keskipitkä, keskipaksu, keskimääräisen fiksu ja muutoinkin kaikin puolin normaalin näköinen ja oloinen.

Vaan huomattiinpa Kepossa sitten kun poika kasvoi että sehän ei perskules hengitä ollenkaan. Kovasti tätä asiaa ihmteltiin ja lääkäreiden taholta myös tutkittiin. Lopputulos oli se että poika on ihan terve ja normaali mutta kuten muut terveet ja normaalit pojat niin Keppopa ei hengitä. Ja kun tästä ei tuntunut olevan mitään haittaa itse Kepolle niin asia jätettiin siihen. Maailmassa oli milljoona tårkeämpääkin asiaa kuin se että yksi poika ei hengitä, samaan aikaan nimittäin Rauman Lukko kamppaili jääkiekossa mestaruudesta Porin Ässien kanssa ja siinä olikin jo todellista mieliharmia.

Poikaa vain alettiin yksinkertaisesti kutsua pelkän Kepon sijaan Hapettomaksi Kepoksi. Hapettoman pojan ihmeellisyys loppui siihen.

Sitten tuli sekin vuosi että Raumalla oli telakat laitettu kiinni ja ihmiset ajettu koteihinsa työttymyyden riemuja jakamaan. Näin myös Kepon vanhemmille ja joulusta heidän perheessään oli tulossa harvinaisen ankea. Ankeitahan nämä joulut aina on suomessa, eritoten Raumalla mutta tämä oli jotain ihan uutta. Nyt ei jouluna olisi kinkkua, ei lohta eikä ennenkaikkea lahjoja. Olisi vain räätikkää, naatikkaa ja vitutusta ja muistelua siitä kuinka kaikki oli hyvin kun Kekkonen vielä eli.

Keppoa tämä vitutti suunnattomasti.

17-vuotiaan nuoren miehen tarmolla Keppo ajatteli että jotain on tehtävä, mutta mitä? Keppo ei keksinyt ensimmäistäkään asiaa tai tekoa jolla olisi voinut tienata tai voittaa joulurahat perheelleen. Hänhän kuitenkin oli vain tavallinen nuori mies, joka nyt ei vaan syystä tai toisesta tarvinnut happea eikä hengittänyt.

Sattuipa samaan aikaan niin että Porin kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen oli lähtenyt talviselle merelle veneellään ja onnettomuus oli varma siinä säässä. Kuinka ollakkaan kaupunginjohtajan veneestä putosi perämoottori merellä oltaessa. Tämä suuri murhe ja suru sittemmin täytti koko Porin kaupungin. Asiaa pähkäiltiin ja mietittiin miten mustasta merestä talvella voi pelastaa mitään.

Sittenpä joku muisti kuulleensa tarinan raumalaisesta keposta. Siitä Keposta jota myös Hapettomaksi-Kepoksi kutsuttiin. Ja tälle samaiselle Kepolle sitten porilaiset tarjosivat tehtäväksi että hän kävisi sen perämoottorin sieltä merestä etsimässä kun ei happekaan hän tarvitse laisinkaan.

Keppo hetken aikaa mietti asiaa ja antoi vastauksensa "JA VITUT! Minähän en porilaisten romuja nostele!" Tästä lausunnosta sitten raumalaiset ilostuivat niin, että nimittivät Kepon kunniaraumlaiseks ja antoivat 500€ lahjakortin Rauman Sokokseen. Näin oli Kepon perheen joulu pelastettu.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? No tietysti se että ei ole väärin sano pahasti, jos sen sanoo oikealle ihmiselle.